Tää viikko on taas kulunu vaan lääkärissä. Nyt todettiin sitte keuhkoputkentulehduskin ja perjantaina saan tietää onko mulla reumaa. Ja ensviikon keskiviikkona pitäis fysioterapeutin kertoa mulle, miten mun polven & kehon kuntoutusta jatketaan, vai jatketaanko ollenkaan. Aamupalanakin mulla on 7 eri lääkettä, päivällisenä viittä ja iltapalana taas seittemää. Mun maha on ihan täynnä lääkkeitä ja oon lihonut ihan kamalasti nyt näitten mun sairaspäivien aikana. Oon ollut 11 tuntia koulussakin, vaikka koulua on menny jo kaks viikkoa. Mulla on kauhee kiriminen ja oon aivan sataprosenttisen varma, että nää mun poissaolot tulee näkymään tosi huonolla ilmeellä mun todistuksessa ja kokeissa. 

Oon herranjestas vasta 17 ja mun terveys on tooodella huonossa jamassa. Fibromyalgia, Tietzenin syndrooma, astma, joku silmätauti jonka nimeä en muista, ehkä reuma, yliliikkuvat nivelet, migreeni, osteoporoosi ja mitähän kaikkea. Tuskimpa tuun näkemään sitä kun täytän 30...

 Nobody wants to hear this but sometimes, the person you want most is the person you're best without.

Mä koitin taas soittaa sulle, mutta sun kännys vaan tuuttas ja tuuttas. Eihän tää ollut toki kun viides kerta tunnin sisään, kun koitin sua tavoittaa. Ja eihän tää toki ollut kun kymmenes päivä, kun et mun soittoihin vastaa. Tiesin jo valmiiks, mitä illalla tuleman pitää: sä laitat mulle viestiä, että unohdit kokonaan nähä mua ja et millään kuullut kännys soivan, koska olit siellä täällä tuolla. Ja toki anelet multa anteekspyyntöä ja kysyt nähtäiskö seuraavana päivänä. Tästä ei kyl näytä tulevan yhtään mitään, en oo nähny sua ties millon viimeks ja sillonkaan et ollu normaali ittes. 

"Kulta, anna anteeks ku en vastannu tänää puhelimeen, anna jooko anteeks! Mummu joutu sairaalaan kaaduttuaan portaissa, enkä sitte sairaalassa viittiny vastaa phonee ja olin liian surulline et oisin voinu ketää tänää nähä. Mitäs jos nähtäs huomenna? :)" Noin sä taas tänään(kin) laitoit. Hei poika, oon tuntenut sut viis vuotiaasta asti ja mä tosiaankin tiedän ettet voi sietää mummuas. Mitäs jos menisit valehtelemaan jolleki muulle? Sä oot ollu mun kaa yhessä jo neljä vuotta, siltikään et uskalla puhua mulle totta ja petät mun seläntakana minkä kerkiit. Välillä mun niin tekis mieli jättää sut, mut mä en vaan pysty... Tekstaan sulle takas, että joo nähään huomenna, mutta sä soitat eka.

Prrrr prrrrr. Mun puhelin soi, tosi kummaa. Ahaa, Jarkko-kulta soittaa, vihdoinkin! "Moi," mä sanon arasti. En edes muista millon viimeks puhuin Jarkon kans puhelimessa. "Heippa tyty, ootko nyt missä? Mietin jos voisin tulla teille puolen tunnin päästä, jos vaan oot kotona?" sä kysyit. Olin ymmälläni, se oli tosiaankin aikeissaan nähä mua. Sopertelin puhelimeen myöntävän vastauksen ja lopetin puhelun. Puoli tuntia, puoli tuntia... Pakko laittautua vähän paremmin ja saada aikaa kulumaan. Mua jotenkin jännitti, vaik olinkin tuntenu Jarkon jo 12 vuotta. 

Ovikello soi, juoksin avaamaan ja kun näin Jarkon oven takana kukkakimppu kädessä, mä hyppäsin suoraan sen syliin ja suutelin sitä kiihkeästi. Voih, mulla on ollut niin raastava ikävä mun omaa, pientä, höpsöä kultaani. "Hei, nää kukat on sulle. Mennäänks sun huoneeseen, meil olis puhuttavaa," Jarkko totesi kylmän viileesti pieni häijy hymy kasvoillaan. Tiesin, ettei tää luvannu hyvää. Onneks isä sentään oli vielä töissä, ettei sen tarttis kuunnella meiän huutoa ja itkua. Ja tällä hetkellä kiitin Luojaa, että äiti oli kuollu mun synnytyksessä, eikä mulle ollu ehtiny tulla pikkusisaria. Saatiin olla Jarkon kanssa ihan kaksin. Mun sydän hakkas kuuttasataa, kun avasin mun huoneen oven. "Jaahas, sun huonees ei ainakaan oo muuttunu mihinkään suuntaan," Jarkko naureskeli katsellessaan mun ruskeita seiniä, pientä sänkyä minkä peitti musta päiväpeitto, paria kirjahyllyä ja vanhaa kirjotuspöytää lukuunottamatta. Huonetta katsellessani tajusinkin, kuinka synkän näköinen se oli. Olinkohan minäkin yhtä synkän näköinen sisältä? "Niimpäniin. Kerros mist halusit puhua?" kysyin ujosti tuolta ruskea hiuksiselta, nyt täysin tuntemattoman näköiseltä pojalta. Jarkko oli kasvanut silmissä, se oli värjännyt kiharat hiuksensa ruskeiksi, lihakset oli kasvanut ja hän oli saanu miesmäisiä piirteitä kasvoihinsa. "Tää on sulle vissiinki iso pala, mut.. kyl mä uskon et sä selviit tästä. Katri kultaseni, mehän ollaan tunnettu jo 5-vuotiaasta saakka, oltu parhaat ystävykset 13-vuotiaaseen asti ja sen jälkeen ollaanki seurusteltu neljä vuotta. Musta tuntuu et meiän elämä on jotenki.. jumittunu. En nähny sua nyt pariin viikkoon sen takia, et halusin aikaa miettiä ja mikä tärkeintä, tehä töitä. Tienasin nyt parissa viikossa 3 000 euroo ja ostin meille liput kaheks viikoks Egyptiin. Ja sen lisäks.. ostin sulle tämän," Jarkko selitti hiki otsastaan valuen. Hän otti taskuistaan sormuksen, polvistui lattialle pari kyyneltä silmä kulmassaan ja ennen kuin hän ehti avata suutaankaan, hyppäsin Jarkon kaulaan, suutelin hänen suutaan ja vastasin kyllä. 

Vietimme loistavan päivän yhessä, mutta alkoi tulla myöhä. Tarjouduin heittämään Jarkon kotiinsa kevarilla, mutta hän tahtoi kävellä muutaman kilsan kotiinsa. Suostuin tähän, sanoin hänelle näkemiin eteisessä ja menin ikkunalle katsomaan hänen menojaan. Olin jossain vaiheessa jo nukahtanut tuolilleni ja katsoin kelloa. 04.23 keskellä yötä. Olin juuri ummistamassa silmiäni, kunnes kaverini Laura soitti. Vastasin käheästi puhelimeen haloo ja uteliaisuuteni heräsi: kenellä on asiaa tähän aikaan yöstä? "Anteeks mä en voinu mitään en tiiä mikä mulle tuli Jarkko pyys etten kerro sulle mut mä en voi mitään mun on pakko kertoo sulle anteeks kulta mut.." Laura vaan puhui nopeasti puhelimeen ja kuulin hänen samalla itkevän. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Laura ja Jarkko olivat päätyneet samaan sänkyyn - taas vaihteeksi. Löin luurit Lauralle, paiskasin kalliin maljakkoni maahan ja lyyhistyin itkemään. Katsoin sormustani hetken, otin sen pois ja heitin avoimesta ikkunasta ulos. Prr prr ovikello soi. Suutuin vietävästi, koska joku ei nyt antanut mun olla vihainen rauhassa. Ajattelin, että se olisi joku nariseva naapurini joka valittaa melusta. Avasin oven ja katsoin kuka siinä seisoikaan. "Minna! Mitä sä täällä? Miks sä itket?" huudahdin hädissäni katsoen ystävääni. "Mä en voinu soittaa sulle tätä asiaa, tää on.. jotain.. niin vakava..." Minna sopers. Olin hädissäni, mikä nyt on hätänä? Minna jatkoi: "Mä tiiän et sä tiiät et Jake petti sua taas Lauran kaa.. Mut... Kun Jake sai tietää et Laura oli kertonu sulle siitä, Jake pelästyi ja lähti juoksemaan tänne päin.. Se ei huamannu dösää ja se.. se.. mmh..." En saanut enää henkeä. Päivällä luulin, että nyt kaikki on korjaantunut ja olin onnellinen. Yhtäkkiä, tästä yöstä oli tullut elämäni karmivin yö. Jake, bestikseni ja kultani, on kuollut... En voinut uskoa sitä todeksi. Haukoin henkeä, itkin, suljin silmäni ja aloin huutamaan tuskasta. 

 Tänään oli ihan kiva päivä, semmonen rento ja mukava. Aamu alko yheksältä, kun piti lähteä varuskuntaan äitin kaa lääkärissä käymään. Sieltä terveyskeskukseen josta hain ittelleni sairaslomapaperit (jes, vasta tiistaina kouluun enskerran! Ja oon siis ollu saikulla jo viime tiistaista..) ja siitä jatkettiin matkaa kauppaan. Ostettiin äidin kaa ruokaa kotiin ja kunnon mätöt meille, koska alettiin kattoo Varasuunnitelma -nimistä romanttista komediaa. Herra-maailman-ihanin-poikaystäväkin tuli jo ennen kahta meille ja viipyi 22 asti. Saatiin tietää jopa lisäinfoa huomisesta, kun mennään X'n veljelle tyhjään kämppään koko viikonlopuks kaksin. Huomenna olis siis tiedossa hakea vähän ruokaa sinne ja viettää taas kuukauspäivää kullan kainalossa. : )

Voih, kuinka mä kaipaankaan matkustelua! Kattelin just mun vanhoja matkakuvia ja mulle iski kauhee matkustusbuumi päälle. Noh mutta eipä voi mitään, koska ei raha puussa kasva.. Nyt mulla olis kauhee hinku kirjottaa joku novelli, mutten tiiä mikä. Voisin vaikkapa julkasta tän tekstin ja alkaa sitte hahmottelemaa ja raapustelemaan novellia tänne. (; Öitä ihmiset, Lostinpain kuittaa.

 Lueskelin tossa juuri netistä erilaisia novelleja, ja muistoja palasi pintaan. Ennen mäkin tykkäsin tosi paljon kirjoitella novelleja / tekstejä, mutta nykyään kynä ei vaan pysy kädessä. Koulussa mulla on sentään luova kirjoittaminen valinnaisena, ja siellä multa tulee tosi paljon tekstiä ja aina tunnin jälkeen olo on paljon parempi, kun sain taas purkaa ajatuksiani. Jotenka perustin tämänkin blogin sen vuoksi, että voisin anonyymina kirjoitella ajatuksiani ja tunteitani julkisesti. Haluan myös jakaa asioita, mitä olen nähnyt ja joita miun ei tosiaankaan olisi pitänyt nähdä. Ja tänne kyllä kirjottelen mun ihan perus arjestakin, mitä mietin, tein ja havaitsin. :)

Vaikka kuinka mulle on monen vuoden ajan tarjottu keskuteluryhmiä, psykologeja, kuraattoreja ja lääkkeitä, mihinkään en ole suostunut. Välillä mietin, että oliskohan siittenki pitäny tarttua tilaisuuteen, mut koen kyllä blogin kirjottamisen parempana vaihtoehtona. Vaikka miun äidinkieli ei menekään ihan oppien mukaisesti (kiitos ulkomaan taustojen, joista olen ylpeä!), toivottavasti kaikki saa selvän ja ymmärtää miun hiukka hämmentäviä lauserakenteita.

Noniin, nyt alkusepostelujen jälkeen voisin kertoa muutamat faktat itsestäni. Tosin en kerro mitään, mistä mut voisi tunnistaa, vaikka tuskimpa ystäväni Vuodatuksen blogeja lukeekaan. Mutta anyway. Olen siis 17-vuotias, osa suvustani on ulkomaalaistaustaisia, käyn ammattioppilaitosta ja olen seurustellut nyt jonkin aikaa poikaystäväni X'n kanssa. Erosin ennen kesää pitkä aikaisesta suhteestani ja alle kuukausi sen jälkeen aloin seurustelemaan nykyiseni kanssa. Olen toivottoman rakastunut nykyiseeni, näemme päivittäin ja miltei asumme yhdessä. Mietin silti exääni vähän väliä emmekä ole enää vissiin minkäänlaisissa väleissä. Haluaisin kovasti selvittää välimme, mutten uskalla, koska pelkään lankeavani uusiksi exääni kuka kohteli mua kuin paskakasaa. Mulla on paljon kavereita, jotka kylläkin on jäänyt vähän etäisiksi nyt uudelleen alettuani seurustelemaan. Olen alkoholistiperheestä, isäni on kadonnut / kuollut, siskoni on kuollut ja veljeni on adoptoitu pois. Pidän uudesta isäpuolestani kovasti ja äitini kanssa mulla on nykyään jo suht hyvät välit. Terveyteni on ihan päin peetä ja mulla on yksi / monta (miten kukin sen nyt ottaa) vakavaa sairautta. Unelmani oli mennä armeijalle töihin ja sitä kautta muuttaa ulkomaille, mutta sain vastikään kuulla että inttihaaveeni romuttui terveyteni takia. Noh, kaippa sitä pitää jotakin uutta keksiä. :-) Luonteeltani olen hyvin menevä, sosiaalinen, rohkea, puhelias, iloinen ja positiivinen tyttö. Siltikin tunnen välillä olevani hyvinkin ulkopuolinen. 

Mutta tämä tästä "esittelyteksistä", nyt on pakko päästä nukkumaan huomista lääkärireissua varten!