Nobody wants to hear this but sometimes, the person you want most is the person you're best without.

Mä koitin taas soittaa sulle, mutta sun kännys vaan tuuttas ja tuuttas. Eihän tää ollut toki kun viides kerta tunnin sisään, kun koitin sua tavoittaa. Ja eihän tää toki ollut kun kymmenes päivä, kun et mun soittoihin vastaa. Tiesin jo valmiiks, mitä illalla tuleman pitää: sä laitat mulle viestiä, että unohdit kokonaan nähä mua ja et millään kuullut kännys soivan, koska olit siellä täällä tuolla. Ja toki anelet multa anteekspyyntöä ja kysyt nähtäiskö seuraavana päivänä. Tästä ei kyl näytä tulevan yhtään mitään, en oo nähny sua ties millon viimeks ja sillonkaan et ollu normaali ittes. 

"Kulta, anna anteeks ku en vastannu tänää puhelimeen, anna jooko anteeks! Mummu joutu sairaalaan kaaduttuaan portaissa, enkä sitte sairaalassa viittiny vastaa phonee ja olin liian surulline et oisin voinu ketää tänää nähä. Mitäs jos nähtäs huomenna? :)" Noin sä taas tänään(kin) laitoit. Hei poika, oon tuntenut sut viis vuotiaasta asti ja mä tosiaankin tiedän ettet voi sietää mummuas. Mitäs jos menisit valehtelemaan jolleki muulle? Sä oot ollu mun kaa yhessä jo neljä vuotta, siltikään et uskalla puhua mulle totta ja petät mun seläntakana minkä kerkiit. Välillä mun niin tekis mieli jättää sut, mut mä en vaan pysty... Tekstaan sulle takas, että joo nähään huomenna, mutta sä soitat eka.

Prrrr prrrrr. Mun puhelin soi, tosi kummaa. Ahaa, Jarkko-kulta soittaa, vihdoinkin! "Moi," mä sanon arasti. En edes muista millon viimeks puhuin Jarkon kans puhelimessa. "Heippa tyty, ootko nyt missä? Mietin jos voisin tulla teille puolen tunnin päästä, jos vaan oot kotona?" sä kysyit. Olin ymmälläni, se oli tosiaankin aikeissaan nähä mua. Sopertelin puhelimeen myöntävän vastauksen ja lopetin puhelun. Puoli tuntia, puoli tuntia... Pakko laittautua vähän paremmin ja saada aikaa kulumaan. Mua jotenkin jännitti, vaik olinkin tuntenu Jarkon jo 12 vuotta. 

Ovikello soi, juoksin avaamaan ja kun näin Jarkon oven takana kukkakimppu kädessä, mä hyppäsin suoraan sen syliin ja suutelin sitä kiihkeästi. Voih, mulla on ollut niin raastava ikävä mun omaa, pientä, höpsöä kultaani. "Hei, nää kukat on sulle. Mennäänks sun huoneeseen, meil olis puhuttavaa," Jarkko totesi kylmän viileesti pieni häijy hymy kasvoillaan. Tiesin, ettei tää luvannu hyvää. Onneks isä sentään oli vielä töissä, ettei sen tarttis kuunnella meiän huutoa ja itkua. Ja tällä hetkellä kiitin Luojaa, että äiti oli kuollu mun synnytyksessä, eikä mulle ollu ehtiny tulla pikkusisaria. Saatiin olla Jarkon kanssa ihan kaksin. Mun sydän hakkas kuuttasataa, kun avasin mun huoneen oven. "Jaahas, sun huonees ei ainakaan oo muuttunu mihinkään suuntaan," Jarkko naureskeli katsellessaan mun ruskeita seiniä, pientä sänkyä minkä peitti musta päiväpeitto, paria kirjahyllyä ja vanhaa kirjotuspöytää lukuunottamatta. Huonetta katsellessani tajusinkin, kuinka synkän näköinen se oli. Olinkohan minäkin yhtä synkän näköinen sisältä? "Niimpäniin. Kerros mist halusit puhua?" kysyin ujosti tuolta ruskea hiuksiselta, nyt täysin tuntemattoman näköiseltä pojalta. Jarkko oli kasvanut silmissä, se oli värjännyt kiharat hiuksensa ruskeiksi, lihakset oli kasvanut ja hän oli saanu miesmäisiä piirteitä kasvoihinsa. "Tää on sulle vissiinki iso pala, mut.. kyl mä uskon et sä selviit tästä. Katri kultaseni, mehän ollaan tunnettu jo 5-vuotiaasta saakka, oltu parhaat ystävykset 13-vuotiaaseen asti ja sen jälkeen ollaanki seurusteltu neljä vuotta. Musta tuntuu et meiän elämä on jotenki.. jumittunu. En nähny sua nyt pariin viikkoon sen takia, et halusin aikaa miettiä ja mikä tärkeintä, tehä töitä. Tienasin nyt parissa viikossa 3 000 euroo ja ostin meille liput kaheks viikoks Egyptiin. Ja sen lisäks.. ostin sulle tämän," Jarkko selitti hiki otsastaan valuen. Hän otti taskuistaan sormuksen, polvistui lattialle pari kyyneltä silmä kulmassaan ja ennen kuin hän ehti avata suutaankaan, hyppäsin Jarkon kaulaan, suutelin hänen suutaan ja vastasin kyllä. 

Vietimme loistavan päivän yhessä, mutta alkoi tulla myöhä. Tarjouduin heittämään Jarkon kotiinsa kevarilla, mutta hän tahtoi kävellä muutaman kilsan kotiinsa. Suostuin tähän, sanoin hänelle näkemiin eteisessä ja menin ikkunalle katsomaan hänen menojaan. Olin jossain vaiheessa jo nukahtanut tuolilleni ja katsoin kelloa. 04.23 keskellä yötä. Olin juuri ummistamassa silmiäni, kunnes kaverini Laura soitti. Vastasin käheästi puhelimeen haloo ja uteliaisuuteni heräsi: kenellä on asiaa tähän aikaan yöstä? "Anteeks mä en voinu mitään en tiiä mikä mulle tuli Jarkko pyys etten kerro sulle mut mä en voi mitään mun on pakko kertoo sulle anteeks kulta mut.." Laura vaan puhui nopeasti puhelimeen ja kuulin hänen samalla itkevän. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Laura ja Jarkko olivat päätyneet samaan sänkyyn - taas vaihteeksi. Löin luurit Lauralle, paiskasin kalliin maljakkoni maahan ja lyyhistyin itkemään. Katsoin sormustani hetken, otin sen pois ja heitin avoimesta ikkunasta ulos. Prr prr ovikello soi. Suutuin vietävästi, koska joku ei nyt antanut mun olla vihainen rauhassa. Ajattelin, että se olisi joku nariseva naapurini joka valittaa melusta. Avasin oven ja katsoin kuka siinä seisoikaan. "Minna! Mitä sä täällä? Miks sä itket?" huudahdin hädissäni katsoen ystävääni. "Mä en voinu soittaa sulle tätä asiaa, tää on.. jotain.. niin vakava..." Minna sopers. Olin hädissäni, mikä nyt on hätänä? Minna jatkoi: "Mä tiiän et sä tiiät et Jake petti sua taas Lauran kaa.. Mut... Kun Jake sai tietää et Laura oli kertonu sulle siitä, Jake pelästyi ja lähti juoksemaan tänne päin.. Se ei huamannu dösää ja se.. se.. mmh..." En saanut enää henkeä. Päivällä luulin, että nyt kaikki on korjaantunut ja olin onnellinen. Yhtäkkiä, tästä yöstä oli tullut elämäni karmivin yö. Jake, bestikseni ja kultani, on kuollut... En voinut uskoa sitä todeksi. Haukoin henkeä, itkin, suljin silmäni ja aloin huutamaan tuskasta.